Aamupala on päivän tärkein ateria vain terveysvalistuksessa. Vaikka tuhansissa suomalaiskodeissa käydään sitkeää asemasotaa aamupuuron puolesta, taistelu on tosiasiassa hävitty. Sekä aamuisin että iltaisin syödään vähän sinne päin, napostellen, ja lounas on selkeä pääateria.

Noin kolmannes väestöstä syö lounaan kodin ulkopuolella. Monelle meistä suurkeittiön tai työpaikkaruokalan tuottama lounas on myös arkipäivän ainoa lämmin ateria.

”Suomi ja Ruotsi ovat tässä suuria poikkeuksia. Niin säännöllistä ja julkisesti järjestettyä työaikaista lounasta ei ole missään muualla. Se on mahtava mahdollisuus tehdä ravitsemuspolitiikkaa”, huomauttaa osastojohtaja Ritva Prättälä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta. Mahdollisuuden voisi Prättälän mukaan tosin hyödyntää vielä nykyistä paremmin.

Joukkoruokailulla tai – nykykielellä  – ateriapalveluilla on kylläkin onnistuttu lisäämään kasvisten monipuolista käyttöä. Koulu-, työ- tai laitoslounasta nauttivat kansalaiset syövät enemmän kalaa, perunaa ja kasviksia kuin muut suomalaiset. Mutta rasvan ja varsinkin tyydyttyneen rasvan osuus on joukkoruokailussa yhä turhan suuri. Työpaikkalounaita syövät pulskistuvat todennäköisemmin kuin eväiden varassa olevat.

 

Valistus teki ruokavalion

Ilmainen kouluruokailu on suomalaisen joukkoruokailun kruununjalokivi, jota Suomen kouluissa vierailevat ulkomaiset ryhmät käyvät ihailemassa. Maksuton koululounas olisi ylivoimainen keino turvata köyhien perheiden lasten koulupolkua missä tahansa maailman kolkassa.

Suomi sääti lain maksuttomasta kouluruokailusta ensimmäisenä maana maailmassa. Laki astui voimaan vuonna 1948. Taustalla oli huoli lasten ravitsemuksesta, mutta sodasta toipuvassa maassa oli myös tärkeä saada naiset kodin ulkopuolelle töihin.

Nykyisellään kouluruoka varmistaa suomalaislapsille ainakin yhden ravitsemukseltaan täysipainoisen aterian päivässä, vaikka kuntien niukkenevat resurssit heijastuvat myös koulujen ruokalistoille.

Väestön ravitsemussuosituksille, lautasmallille, alettiin Suomessa luoda pohjaa jo 1930-luvulla.

”Kansanterveysjärjestöt ja naisjärjestöt opettamalla opettivat suomalaisia viljelemään monipuolisesti kasviksia”, Marja-Leena Ovaskainen sanoo.

Marttojen rinnalla suomalaista ruokavaliota olivat kohentamassa erilaiset eettiset järjestöt. Valistusta ohjasi vakaumus, että sillä on väliä, mitä ihminen suuhunsa pistää.

Täsmälliset suuntaviivat ja suositukset luotiin 1960-luvun lopulla. Sydän- ja verisuonitautikuolleisuus oli silloin Suomessa maailman korkeinta tasoa. Pohjoismaisten lääkärien julkilausuma suositti korvaamaan eläinrasvoja kasvisperäisillä sekä  vaihtamaan rasvaiset maitotuotteet vähärasvaisiin. Siihen asti rasvaton maito, kurri, oli ollut vasikoiden juomaa.

Maitorasvat olivat perinteisessä suomalaisessa ruokavaliossa tärkeässä roolissa. Maidontuotantoon on hyvät luontaiset edellytykset, ja sisämarkkinoilla kannatti käyttää sitä, mitä käytettävissä oli.

Nykyään rasvaton maito maistuu jo puolelle maidon juojista. Toisaalta heidän joukkonsa harvenee. Kolmannes naisista ei enää juo maitoa vaan täyttää kalsiumin tarpeensa mieluummin vaikka kapselilla.

Kalsiumlisä menee keskimäärin tarpeeseen, toisin kuin muut lisäravinteet.

”Lisäravinteita käyttävät eniten ne, joilla on paras ruokavalio”, Marja-Leena Ovaskainen huomauttaa.

 

Rasva vastaan hiilihydraatit

Kalaöljykapseleita heristeltiin innokkaasti taannoisessa suuressa suomalaisessa rasvasodassa. Siinä vastakkain olivat virallisten ravintosuositusten puolustajat ja niiden kyseenalaistajat.

Miksi suomalaiset lihovat, vaikka suhtautuvat huolekkaasti ruokaansa, käyttävät innokkaasti kevyttuotteita ja vähintään suunnittelevat harrastavansa liikuntaa? Noin kaksi kolmannesta suomalaisista työikäisistä on jo ylipainoisia.

”Rasvaan tuijottamiselta ei ehkä ole huomattu, että hiilihydraattienkin puolella voi kuluttaa liikaa”, Marja-Leena Ovaskainen myöntää: ” Mutta hiilihydraatit saivat nyt keskustelussa suhteettoman painon.”

Ovaskaisen mielestä viime talven kiihkeä keskustelu kertoi ennen kaikkea siitä, että ihmiset haluavat rakentaa ruokavaliotaan yksilöllisesti:

”Meillä olisi huutava pula lautasmallin eri versioista. Hyvän aterian voi rakentaa kymmenin eri tavoin.”

Suomalaiset eivät jää odottamaan virallisten suositusten uusversioita vaan sommittelevat innokkaasti omia mallejaan, omalle terveydelle, maulle, mielelle ja kukkarolle sopivia. Väestötason suosituksiksi niistä ei yleensä ole.

Esimerkiksi hiilihydraattien karttaminen eli karppaaminen ei ole köyhän valinta. Eikä ympäristökään pihvin ja salaatin yhdistelmästä kiitä. Siipikarja taas sointuu ravitsemussuosituksiin, mutta broilerien tehotuotanto ahdistaa. Kasvatuskalan rehu rehevöittää pintavesiä, tuontivihannesten takana voi olla riistetty siirtolaistyövoima, mutta kasvihuonekurkkuihin kuluu järjetön määrä energiaa, ja niin edelleen. Kun on varaa valita, valinnat voivat olla vaikeita.

 

Lihasta tuli rehua

”Suositukset ovat aina myös ravitsemuspolitiikkaa”, huomauttaa professori Sirpa Kurppa Maatalouden tutkimuskeskuksesta Jokioisilta.

Hän siteeraa laskelmaa, jonka mukaan jokaiselle maailman ihmiselle riittäisi riskin miehen päivittäinen kalorimäärä, jos kaikki tuotettu ruoka jaettaisiin tasan eikä ruokaa joutuisi hukkaan.

Globaalin ruokahävikin tämänhetkiseksi tasoksi arvioidaan noin 30 prosenttia. Suomessa ruokahävikki jää selvästi globaalia hukkaruokaa pienemmäksi, alle 10 prosenttiin. Toisaalta siinä  hävikissä eivät ole mukana raaka-ainevirrat kuten teurasylijäämät.

Ne virrat ovat käyneet meillä vuolaammiksi mielitekojen muuttuessa. Kun kuluttajat tahtovat pihviä ja paistia, halvemmat ruhonosat, sisäelimet ja kieli jäävät yli. Niitä  viedään ulkomaille, jossa ne päätyvät esimerkiksi kotieläinrehujen ainesosiksi (ja tuodaan valmiina koiran- ja kissanruokana takaisin Suomeen). Teurasjätteen runsaasta määrästä hyötyy myös suomalainen turkistuotanto.

”Kun kiinalaiset yrittivät käynnistää turkistuotantoa kymmenisen vuotta sitten, yritys kaatui kättelyssä, koska heillä ei ollut yhtä halpaa rehua kilpailuetuna”, Sirpa Kurppa sanoo.

”Ruokaperinteeseemme kuuluisi lihan monipuolinen käyttö, mutta se on hiipunut, esimerkiksi verta ei enää käytetä. Niin sanottujen arvokkaiden osien poimiminen tukee samalla keskittämistä. Isot tehokkaat teurastamot pystyvät valikoimaan halutut osat ja käsittelemään suuria teurasjätevirtoja, mutta lähiteurastamoilla ja pienteurastamoilla on tavattoman suuria vaikeuksia. Niinpä lampaan ja luomulihan kaltaisia erikoiseriä on hankala löytää.”

Keskittäminen ja isot yksiköt leimaavat suomalaista ruokaketjua muutoinkin. Julkiset ruokapalvelut voivat vuodenajasta ja sesongista riippumatta pyöriä neljän, kuuden tai kahdeksan viikon syklillä. Isot ketjut edellyttävät jatkuvaa tasaista virtaa, jonka ansiosta sama suurkeittiön resepti toimii kesät talvet.

 

Peruna on pyöreä, peruna on soikea…

Mitä muuta suomalaiset sitten syövät kuin lihaa?

Kasviksia, kyllä, niiden osuus ravinnosta on lievässä  nousussa. Mutta kasviksissakin seurataan kansainvälistä trendiä, ja ruokakoriin löytävät ennen kaikkea tomaatti, kurkku ja lehtisalaatti. Kasvisten tuotantokulttuuri ja tarjonta yksipuolistuvat, ja juurekset unohtuvat.

Kalan osalta tilanne on kaksijakoinen: prosessoidun tuontikalan osuus on kasvanut ja kotimaisen kalan osuus pienentynyt. Kalastaja-ammattikunta on melkeinpä kadonnut ja kalan matka avovedestä  ruokakauppaan pätkii pahasti.

Maitotuotteita käytetään kokonaisuudessaan vähemmän kuin silloin, kun elettiin maataloustuotteiden sisämarkkinoilla. Toisaalta EU-vuodet ovat tuoneet valikoitavaksi laajan skaalan jukurtteja, viiliä, juustoa – runsaina kevytversioina.

Ruokakaupassa tulee kumma olo. Hyllyrivit pitenevät ja ruokapakkausten kirjo kasvaa. Minkä takia sitten on aina vain vaikeampi keksiä, mitä laittaisi ruoaksi?

”On aivan tyypillistä, että markkinoiden avautuessa valikoimat ensin lisääntyvät, mutta alkavat sitten kilpailun vaikutuksesta kaventua. Rönsyt eli pienemmät tavaravirrat karsitaan pois”, Sirpa Kurppa selittää.

Lähikaupan parkkipaikalla tehdään kesän ajan torikauppaa. Perusartikla on peruna. Erikseen pyytämällä kauppias kaivaa pöydän jalan vierestä pesemätöntä. Vähän niin kuin tiskin alta.

Peruna voisi olla muodikasta lähi- ja ekoruokaa. Kuitenkin sen käyttö putoaa Suomessa muutamalla prosentilla joka vuosi. ”Hiilaripuolella” riisi ja pasta ovat jo ohittaneet perunan. Koulu- ja laitosruoassa perunalla on edelleen sijansa, kunhan se saadaan keittiöihin valmiiksi kuorittuna ja mielellään lohkottunakin, säilytysliemessä.

 

Lähde: global.finland.fi, artikkelit